Minun intohimoni: Mansikkaviidat

Lähes kaikki jyväskyläläiset jääkiekkoharrastajat tietävät kenestä on kyse, kun puhutaan ”Mansikasta”. Jukka ”Mansikka” Mansikkaviita on ollut vuosien ajan tuttu näky Jyväskylän liigahallilla jääkoneen pukilla pelien välissä. Vaikka vuodet ja pelit vaihtuivat, yksi asia pysyi aina samana; iloisen värinen mansikkapipo perinteisesti päässä aina viimeiseen ajokertaan saakka.

Jukka on työskennellyt lähes koko ikänsä liikuntapaikkamestarina ja pitänyt huolta hallin jäästä sen pelaajia varten. Kun eläkkeelle siirtyminen lähestyi, tuli aika siirtää työn perintö seuraavalle sukupolvelle, hänen pojalleen Tatu Mansikkaviidalle.

Ajokertoja Mansikkaviidoille kertyi noin tuhat kertaa vuodessa. Silti työhön ei kumpikaan ole ikinä kyllästynyt, koska työ on heille rakasta ja he pystyvät omalla työllään ylläpitämään ihmisten liikkumista. Ilman heidän työtään ei jääkiekkoa pelattaisi. Parhaimpia muistoja työuralta on muutama kevät sitten, kun isä ja poika pääsivät olemaan hetken samaan aikaan töissä ennen Jukan eläkkeelle siirtymistä.

Vaikka jääkiekko on esillä päivittäin heidän työssään, rakkaus lajiin näkyy myös vapaa-ajalla. Pelejä on seurattu tiiviisti niin kotikaupungissa kuin maailmalla asti. Tatu Mansikkaviita on käynyt myös Yhdysvalloissa useastikin seuraamassa pelejä, mutta vielä on unelmillekin tilaa, sillä haaveena on joskus nähdä suosikkijoukkueensa pelaavan Coloradossa. Jos isän ja pojan pitäisi vielä jokin toive suomalaiselle jääkiekolle esittää, olisi se olympiakullan voittaminen.

Punaista mansikkapipoa ei enää nähdä jääkoneen kuskin päässä, mutta onneksi hattuperinne jatkuu Tatun jalanjäljissä – tällä kertaa stetsonin muodossa.